Se on kans tärkeää että ne on märkiä ne verkot kun ne laskee

Aina voi kiivetä veneeseen

soutaa tai ajaa, miten vaan
ajelehtia tai määrätietoisesti matkustaa

Olla tässä, hengittää
jättää puhelin taskuun ja unohtaa
kaikki se mikä ei liity tähän
verkkoihin, kaloihin
veteen tai taivaaseen

Jossain horisontissa ne ovat samaa

Olla niin kuin oltiin eilenkin
ja aikana sitä ennen

Ajatella vain sitä ettei souda liian nopeasti
ettei jää sotkua
ettei alapaula tule yläpaulan yli

Ja hengittää
sitä ilmaa mitä kaikki muutkin ennen meitä, meidän kanssa ja meidän jälkeen
me muutumme, maailma ei
se mikä muuttuu on meidän pakottamaa

Sen kun muistaisimme kaikki
osaisimme tyytyä
emme aina tavoittelisi kasvua, kehitystä ja muutosta
emme haluaisi olla paras versio itsestämme
emme mittaisi sykettämme, askeleitamme, untamme

Oppisimme
tässä olen
tässä voin olla huomennakin
voin laskea verkot, nostaa ne ja laskea taas
tehdä saman asian samalla tavalla
ja tietäisimme
se on hyvä

minä olen hyvä

näin

Mainokset

Kirje kymmenen vuoden taakse

Rakas Niina,

onneksi olkoon! Ylioppilas, vau. Pian kävelet puhujapönttöön ja huomaat, ettei muistiinpanojasi ole missään, koska Seppo nappasikin ne oman puheensa jälkeen vahingossa mukaansa. Älä huoli, puheesi menee hienosti, vaikka vähän lopuksi meinaakin itkettää. Juhlasi kestävät monta päivää, ja lähdet lopulta lapsenvahdiksi jotta toiset saavat juhlia vielä vähän kauemmin.

Olet satavarma siitä, että sinusta tulee nuorisotyöntekijä. Olet hakenut luokanopettajaksi ja tiedät sisimmässäsi, ettet sinne halua ja pelkäät pääseväsi sisään ja lähtemään, koska olisihan se hassua valita ammattikorkeakoulu yliopiston sijaan. No, voin lohduttaa ja kertoa, että et pääse, vaan pakkaatte tavaranne ja kannatte ne Kemin kautta Tornioon. Äläkä säikähdä kun huomaat melkein heti epäröiväsi kouluvalintaasi. Olet kasvanut ajatukseen siitä, että tahdot tehdä nuorisotyötä, ja siitä ajatuksesta luopuminen tekee kipeää. Se on kuitenkin ehdottoman tarpeellista, koska muuten lähtisit väärille poluille ja suorittaisit jotain vain siksi että aloitit etkä kehtaa lopettaakaan. Torniosta saat kuitenkin matkaasi kaikenlaista, ja tärkeimpänä ihmisiä, joiden kanssa suunnittelette tällä hetkellä juhlia kymmenen vuoden ystävyyden kunniaksi.

Vuoden päästä näistä juhlista itket ja naurat päivittäin, pohjaton suru ja kaiken täyttävä onni kulkevat käsikkäin, erottamattomina. Menette naimisiin, pidätte toisianne alttarilla kädestä ja lupaatte olla siinä myötä- ja vastoinkäymisissä. Kuluu vain viikko, ja pian olette hautajaisissa, jälleen käsi toisen kädessä. Ympärillänne elävät huoletonta nuoruutta, te olette elämää suurempien asioiden äärellä. Olette silti yhdessä, vierekkäin, samaan suuntaan katsoen. Se on teidän vahvuutenne nyt, ja se on sitä vielä tänäänkin kun kirjoitan sinulle.

Niin ja tosiaan: olet tietenkin ehdottoman varma, ettet palaa Ivaloon enää joko koskaan tai ainakaan seuraavaan vuosikymmeneen. Ymmärrän sen, mutta kerronpa nyt tässä silti, että jo puolentoista vuoden päästä pakkaatte kaksiotanne laatikoihin sydän täynnä odotusta ja kotiinpaluun riemua. Pääset kuin ihmeen kaupalla Saamelaiskäräjille töihin, ihan ensimmäiseksi nuorisosihteeriksi. Työ on kaiken osaamisesi ulkopuolella, mutta tulet suoriutumaan hienosti, kunnes tulee jälleen uusi muutos, jonka nimen tiedät jo ennenkuin oikeastaan edes kunnolla ymmärrät että hän on tulossa.

Ja niin vuodet kuluvat ja elämä kuljettaa teitä välillä lempeästi, välillä sellaisella vauhdilla ettette meinaa pysyä kyydissä. On koira, talo, lapsi, toinen, uusi työpaikka, toinen, vastuuta, opiskeluja, lentopalloa, rahahuolia. On sitä, tätä ja tuota, ja kaiken sen keskellä sinä alat pikkuhiljaa löytää sen, kuka oikeasti olet. Kuvittelet olevasi ihminen, joka rakastaa juhlia, ihmispaljoutta, ääniä, kirkkaita valoja, musiikkia, kaupungin hälinää ja jatkuvaa toimintaa. Vähä vähältä kuitenkin ymmärrät, että oikeastaan sinun on kaikkein paras olla hiljaa, omien ihmisten kanssa, kotona, järven rannalla, käsitöiden kanssa sohvalla. Löydät rakkauttesi urheiluun, kokeilet, horjahdat, nouset ylös, horjahdat ja nouset taas. Pikkuhiljaa ymmärrät myös, ettei sinun tarvitse olla jonkun kokoinen tai näköinen ollaksesi hyväksytty ja rakastettu – sinä saat olla, ilman tarvetta muutokseen tai jatkuvaan kehittymiseen. Saat käydä salilla siksi, että tykkäät siitä ja pitääksesi selän kunnossa, eikä sinun tarvitse pohtia optimaalista ruokailua sen enempää kuin hauiksen erottumistakaan.

Haluan myös varoittaa, että keskeytettyäsi koulun ja toisenkin, koet olevasi vielä seitsemän vuoden päästäkin huono, epäonnistunut, jotenkin vajaa ja kertakaikkisen turha. Sanot naurahtaen, ettet ole saanut ylioppilaskirjoitusten jälkeen aikaan ”oikeastaan mitään”, jottei kukaan ehtisi itse ajatella sitä ensin. Se kuitenkin helpottaa lopulta, kun löydät vihdoin oman polkusi ja sen oikean unelma-ammattisi varhaiskasvatuksen parista. Vaikka tulee vaikeita hetkiä ja huonommuuden tunteita, vakuutan, että kaikki se on tarpeen jotta pääset jyvälle siitä, mitä ihan oikeasti haluat.

Kirjoitan tätä kirjettä sinulle tänään, kun siskon ylioppilasjuhlat olivat eilen ja istuin samassa salissa kuin sinä luet tätä kirjettä. Haluan kertoa sinulle, että kaikki tulee menemään juuri niinkuin pitää, vaikkei sinusta aina siltä tuntuisikaan. Sinusta tulee vahva, omilla jaloillasi seisova ihminen, joka löytää kyllä paikkansa kunhan on ensin haeskellut sitä hetken jos toisenkin. Sinä olet arvokas juuri nyt, uskothan sen.

Rakkaudella,

minä.

Lyhyt muistiinpano

Miten esittelet itsesi?

Se ja se, sen ikäinen, asuu siellä, siellä töissä, kahden lapsen äiti.

Mitä se oikeasti kertoo sinusta?

Tarvitseeko sen kertoa sinusta jotain?

Kuka, mikä, mitkä olosuhteet määrittelevät identiteettisi tai tapasi toimia, elää ja olla?

Masennus on pakottanut katsomaan peiliin ja sen taaksekin. Kun uskoo olevansa lähinnä paska kaikessa, on pakko raivata pöytää tyhjäksi ja miettiä, kuka oikeastaan on ja mitä elämältään haluaa. Täällä päässä se pöytä on tällä hetkellä levittäytynyt lattiallekin, mutta jospa se tästä. Kyllä se tästä. Ei se oo ku tehä. Tai jotenkin niin.

Hei vaan

Yritin taas kerran tehdä jotain, mikä ei ollut omaa. Rakastan kirjoittamista, se on minulle kaikista luontaisin tapa saada ajatukset järjestykseen ja ilmaista itseäni (voi kyllä, luontaisempi kuin puhuminen, uskokaa tai älkää). Tätä blogia halusin kirjoittaa saameksi, koska kuvittelin, että se olisi oma juttuni. No ehkä se onkin, joskus, mutta samalla jätin suomenkieliset ajatukset toisiin kansiin, koska ”piti kirjoittaa saameksi”. Kirjoittelin jotain käsitöistä, vaikka oli valmis teksti ihan muista asioista, mutta kun se oli suomeksi. Ärsytti, että olin jälleen aloittanut projektin innoissani, mutta taas tappanut intoni vaatimalla itseltäni liikaa.

En oppinut tästäkään luultavasti yhtään mitään, mutta nyt päätin kuitenkin muuttaa ajattelutapani tämän blogin suhteen.

Minä kirjoitan itselleni, en muille. Minun ei tarvitse todistella kenellekään yhtään mitään. Ehkä se on tämä erityisesti inarinsaamelaisten ympärillä vellova jatkuva identiteettikeskustelu, ehkä se on joku muu, mutta jostain on tullut tarve todistella ja korostaa kuka olen ja mistä tulen. Se ällöttää itseänikin. Minä olen minä, tiedän itse olevani saamelainen eikä minun tarvitse sitä kenellekään todistaa. Minun on opeteltava riittämään itselleni ja luottamaan, että se riittää muillekin. Ja hyväksymään, että joillekin se ei tule koskaan riittämään, eikä se silti ole minun ongelmani.

Olin perjantaina töiden merkeissä työhyvinvointiin liittyvässä koulutuksessa. Yksi ohje oli se, minkä kouluttaja toivoi mieleemme jäävän: opettele tekemään asioita huonosti. Asioiden huonosti tekeminen ei tosiaankaan kuulu omiin vahvuuksiini, paitsi siivouksen osalta. Täytyy myöntää että aluksi hymähdin ja päätin unohtaa koko jutun. Minä teen aina sen mitä osaan ja haastan itseäni tekemään vielä vähän enemmän. Olen hypännyt 19-vuotiaana saamelaiskäräjien sihteeristöön, olen tehnyt lastentarhanopettajan työtä vastaavaa työtä jo monta vuotta ennen opintojen aloittamistakaan, olen alkanut puhua lapselleni saamea hyvin vajavaisella kielitaidolla, olen ostanut talon ja suunnitellut remontin vailla minkäänlaista perehtymistä ja kokemusta 20-vuotiaana, olen tehnyt kolmantena neuletyönäni polvimittaiset palmikkosukat, olen suunnitellut ja toteuttanut lentopallojoukkueen kesäharjoittelut ensimmäisenä oikeana valmennuspestinäni, olen järjestänyt ison, kansainvälisen seminaarin vaikken aiemmin ollut järjestänyt kuin partioleirejä, olen vaihtanut pelipaikkaa ilman vähäisintäkään lahjakkuuden hiventäkään ja olen vastannut lukemattomia kertoja kyllä vaikka kuka tahansa järkevä ihminen olisi sanonut ehdottomasti ei. Voisin jatkaa listaa vielä vaikka kuinka pitkälle. Minä olen ihminen, jonka kaikkea tekemistä leimaa parhaiten lausahdus eihän se ole ku tehä.

Samalla olen kuitenkin ihminen, joka polttaa itsensä loppuun. Teen tinkimättömästi töitä, en hyväksy itseltäni virheitä, analysoin kaikkea tekemistäni jatkuvasti ja vaadin itseltäni aina pikkuisen vielä enemmän. En muista, milloin olisin aidosti ollut tyytyväinen yhtään mihinkään suoritukseeni, vaan löydän aina jotain viilattavaa ja korjattavaa. Parhaimmillaan tämä on ehdottomasti vahvuus, jonka myötä olen tosiaan tehnyt kaikenlaista käytännössä nollakokemuksella. Otan selvää, kokeilen, aloitan alusta, kokeilen uudestaan, kompuroin, nousen ylös niin kauan että olen maalissa. En pelkää haasteita enkä säästele innostumistani. Ja sitten pääsemme osioon mutta: minulla on myös toistuva keskivaikea masennus ja olen kävelevä esimerkki burn outiin johtavasta toiminnasta. Muille kyllä hoen kyllästymiseen asti, että kyllä se siitä, ota happea, lepää ja hengitä, mutta itselleni en moista salli mikäli on muuta tekemistä.

No nyt valui vähän kauas tästä blogista, mutta pointtini voisi olla vaikka se, että minä kirjoitan tätä sillä kielellä mitä sattuu näppäimistölle valumaan, niinkuin alunperin oli tarkoituskin. Jos kirjoitan suomeksi kaksi kuukautta putkeen niin sitten niin. Jos en kerran pysty ajattelemaan että voin tehdä virheen, niin sitten päätän että se ei ole virhe.

Ohtâ kietâtyejimaainâs

Jieh tun määti tuoijuđ, nuuvt munjin lii ettum nuuvt kuhháá ko muštám. Lam čokkáám kietâtyejiluokkáást, konjâleh čoolmijn já ubâ luokkán lii esken čaittum mon fastevt sáttá kuárruđ. Ulmuuh láá imâštâllâm mon skeŋkkittes sáttá monnii ääšist leđe, mon kaskoo kuámmir tot pelgi lii-uv.

Pajetääsi págulii tijmij maŋa jiem tuoijum maiden kuhes ääigán. Ain ko šoodâi saahâ kietâtuojijn te kiinii muštij mainâstiđ maht mun koolgim moonnâđ tuárjumáttááttássân kietâtuojijn, vâik kihheen eres ij kuássin kiängin mušto mieldi lamaš taggaar koolgâm. Mut mun lijjim-uv čyerbimus čyerbi.

Äšši ij ennuv muu hettim, munhan uskum aaibâs toos et jiem tuš määti ige kánnát kal keččâliđgin. Mun tiettim et Sáárá kuáru mii sovskammuid já ákku čuáldá vuottuid já kođá vaacâid, mut jis motomin elâččij-uv mielâst et halijdiččim oppâđ te jurdâ kal lappui tällán. Ij must lah toos, munhân jiem máttám kuárruđ penaaligin vyelitääsist! Maht mun maka kuássin opâččim kuárruđ sovskammuid?

Na talle šoodâi Elle-Máárjá, já kostnii vááimust pajanij tárbu tuoijuđ. Kastâjuhle aldânij já mun iberdim et jiem mátáččij jieš ubâ vielgis suhháid kođđeeđ mááccuh paarân. Čuoigâmluámust mij vuolgijm Ijjäävrán já tobbeen mun vaaldim laavhâst saagijd já lääigi já almottim áákun, et taam sohva alne muoi iän pajjaan ovdilgo mun máátám kođđeeđ suhháid. Mun poollim et ákku povvâst tâi iätá et ij heivee, mut muu olâttâssân sun moijái, vaaldij saagijd já máttáátškuođij. Já nuuvt muoi čokkáin, já mun kuuđđim.

Tom čuoigâmluámust lii tääl jo kuttâ ive, vâi čiččâm, jiem mušte. Mun jiem vyelgi ubâ paargon saagijttáá já máátám kal kođđeeđ, já – tuostâm-uv ettâđ – pyereest máátám-uv.

Já tääl mun lam váldám vijmâg čuávvuváá läävhi. Mun meridim et Elle-Máárjá kárvudât konfirmaatiost eeni tuoijum pihtâsijn, tego kalga-uv. Miärádás lii siämmáálágán ko tot mon raahtim talle Ijjäävrist, já tiäđám et tot luhostuvvá. Moonnâm oholoppâ koloi čyeldimkuursâst, já mun ááigum čyeldiđ párnáid puáhháid. Lam ovdil čuáldám tuš pelnub argâvuottuid, nuuvt et älkkeemus keejist jiem algâttâm. Mut mun lam meridâm luhostuđ, vâik tot vátáččij must maid. Mun ááigum čyeldiđ taid puáhháid já čyegis toos.

Mun jiem lah finnim kietâtuojij tááiđu pääihist jiemge lah iberdâm moonnâđ Kaamâsân máttááttálláđ kuárruđ sovskammuid. Mun koolgâm tärhistiđ ain tyellitälli saanijd Ela kirjeest já mun karodâm, purkáám, karodâm, purkáám ja karodâm oppeet. Mun koolgâm jotteeđ kuursâin já tuhhiittiđ tom et taam-uv ääši ferttee jieš máttááttálláđ.

Mutá muu párnááh iävá taarbâš. Suoi finniv kietâtyejiärbivyevi pääihist. Suoi kárvudáttáv konfirmaatioin eeni kuárrum máccuhán já oppâv kođđeeđ tällán ko halijdává. Sunnui tyejih láá uási argâeellim, tego lii iiđeedsuohâd, paanij poossâm já juoŋâstem.

Já tondet mun vajam talle-uv ko mielâ liččij leggistiđ njuškom siäinán.

Aalmugpeeivi maŋa

Muusikluokká. Tijme ij lah val álgám.

”Mun lam 25% sämmilâš.”
”Mun lam 12,5%.”
”Mun jiem lah jiemge kal halijdiččijgin leđe.”
”Muu enni já eeči lává kuohtuuh vissâ 12,5%, maht talle mun?”
”Niina, mon kalle prosenttid tun lah sämmilâš? 25%? Tuu ennihân lii syemmilâš ige eeči aainâs 100?”

Keččim, smiettim maid eđâččim. Iberdim kale sii reginistemvyevi, mut muu mielâst tot lâi tuávhis, ige tain kihheen kale lah sämikielâ tijmijn ige kuássin keevti mááccuh. Jiem lah kuássin kuullâmgin et ohtâgin sist liččij ovdil taam sárnum sämmilâšvuođâst.

”Jiem tieđe.”
”Ai maht nuuvt jieh tieđe? Amahan tun-uv lah 25%?”
”Mun lam sämmilâš.”
”Naa mut jieh kale 100%, tot lii máhđuttem, tuu enni lii syemmilâš.”

Máttáátteijjee algâttij tijme. Ain lâi saahâ sämmilâšvuođâst. Kiinii eeđâi et puoh olmâ sämmiliih sárnuh pajekielâ já láá puásuiulmuuh.

”Mun lam anarâš.”

Povvâstii, máttáátteijjee ij ettâm maiden. Ij lah siämmáš äšši leđe anarâš, ij tot lah mihheen.

”Mun lam anarâš já čiävláá lam-uv. Oro joskâ.”

Máttáátteijjee kieldij sárnumist skipárijd nuuvt fastevt. Muu. Ij iärrásijd. Ohtâ sist lii tääl anarâš.

Talle lâi juovlâjuhle. Must lâi mááccuh, tiäđust-uv.

”Mondet tust lii ain tot siämmáš kaapu? Mun jiem kuássin kale tagarijd kiävtáččij. Tot lii faste. Mii jiermijd lii pyehtiđ oovdân et lii sämmilâš, tot lii aaibâs tušše, jieh-uv hepânâš?”

Iveh monnii, ooinim suu käävpist. Sust lâi mááccuh pajalist. Sun ij lah tiervâttâm muu innig.

Talle lâi kiđđâjuhle, oovcád luoká. Must lâi ain mááccuh.

”Jieh lah talle valagin uástám olmâ juhlepihtâsijd?”

Povvâstii, oppeet. Ohtâ lii tääl sämmilâš.

Mun jiem lah vajjaas. Mađe eenâb ulmuuh oceh sii madduid, mađe eenâb máttááttálleh kielâ, mađe eenâb pargeh kulttuur oovdân, tađe pyereeb. Lam čiävláá muu huolhijn kiäh láá máttááttállám, sárnuh anarâškielâ, tyeijih, kuálásteh.

Mutá jiem pyevti leđe imâštâlhánnáá.

Mij lep ain lamaš sämmiliih, kielâttáá-uv. Tot lii ain lamaš čielgâs. Tast ij lah nuuvt sarnum jienân, mutá mij lep ain tiättám et mij lep anarâšah, Aikioh, Ijjäävrist meddâl. Já kuittâg, muu identiteet huksim ij lah lamaš älkkee. Lii koolgâm smiettâđ, uuccâđ, koijâdiđ, motomin hepânâššâđ ko ij määti aašijd moh kolgâččii leđe aaibâs älkkeeh já luánduliih. Lii koolgâm kuldâliđ škoovlâst maht sämmilâšvuotâ ij lah mihheen, lii koolgâm kuldâliđ maht tuu maailm muččâdumos pivtâs lii kiännii mielâst faste já tuávhis. Lii koolgâm kuldâliđ maht piervâlpargo lii tušše, maht ollâopâttâhuápuh taam suárgán láá tušeh. Lii koolgâm mainâstiđ, čielgiđ já čäälliđ luuvijd kerdijd mondet eidu taat pargo lii tehâlâš, mondet eidu mii piervâleh láá tehâliih, mondet mij taarbâšep ruuđâ já moos mij ááigup tom kevttiđ. Lii koolgâm mainâstiđ suuijâid toos mondet muu párnááh láá sämikielâliih, mondet sáárnum jämmee kielâ, västidiđ koččâmâsân ”onko se sitte niin tärkiää”. Ubâ paje kiinii koijâd, já mun mainâstâm, vâik siämmáá ääigi áálgám jo jieš-uv suálá epidiđ. Lam-uv mun tuárvi?

Já talle kiinii puátá. Iätá et sun-uv. Sun-uv lii sämmilâš, lii ain lamaš, já sust lii nanos identiteet. Iätá et sun tobdá suu madduid já muštá et kiinii lii kostnii sárnum mottoomlágán sämikielâ. Já mun maacâm vyeliškoovlân já kuulâm maht sij eteh et sämmilâšvuotâ ij lah mihheen, anarâšvuotâ val ucceeb. Sun ij lah taarbâšâm västidiđ et ”maht sämmilâšvuotâ uáinoo tuu elimist”. Sun ij lah taarbâšâm juhlepeiviv kuullâđ maht suu uđđâ silkke lii faste. Sun ij lah taarbâšâm čokkááđ škoovlâst talle ko puoh iärráseh láá vuálgám já máttááttálláđ suu jiejâs kielâ pajemiärálážžân. Sun ij lah taarbâšâm poollâđ pargosajestis peeleest.

Mutá jiem mun lah vajjaas. Mun lam sämmilâš já tiäđám tom. Tiäđám et váimustâd tun-uv tiäđáh.

Oovtâ oholoopâ maŋa

Moonnâm lávurduv tábáhtui miinii.

Lijjim tuáškumpálluhommáin ubâ oholoopâ, uásild muuneeld vieres ulmuiguin. Poollim et maht mana já val vástuppeeivi iho smiettim seeŋgâst kocemin et jis hommá ij vyelgi joton te kárgáám nube pel kaavpug uápis ulmui soohva oolâ. Lávurduv iđedist lâi kuittâg aaibâs pyeri mielâ já speelah monnii hirmâd pyereest. Piejim saavâ pääikán et lep vuáittám já lii hitruu, já paifakkist iberdim et olmânáál uáivildim tom – et lii hitruu.

Vuolgijm speelâi kooskâst kaavpugân já puurrâim sushi, amahan muu mielâpurrâmuš (jis ij reginist sälttikuávžur ige kumppâsijd). Já mun vain moijim. Mun! Oroi et muáđuh iä aaibâs ubâ muštám maht tot nomâlâssân tábáhtuvá, mut kal tot tobbeen kavnui. Já talle purâdem maŋa muu njäälmist kullui: ”oi vitsi, tääl lam kal luholâš”. Aaibâs sarkasmijttáá. Masa jo suorgânim.

Kal šlundovuotâ muštottij et lii ain elimist: majemuu speelâ ääigi ehidist tubdim maht jurduuh vuolgii kirdeliđ kuusnii, váimu njuškoi vehá mon riitmâst sattui já kieđah tuárgistii. Mut tot-uv moonâi čokkáámáin lappâd ko ettim tällán et tääl ferttee peessâđ roobdân čokánistiđ.

Vâik vuossaargâ já majebaargâ lijjii talle maailmloopâ vaibâseh já vâik jieht-uv val oroi et kumestâs pajjaan, te čielgâsávt miinii tábáhtui uáivist. Mun muštim oppeet kii mun lam, jiemge mun lah tobdottes ameeba kote ij vaje porgâđ maiden. Jiem tieđe mon kuhes mätki vala lii toos et mun lam mun eenâb ko ameeba, mutá vaaldim kuittâg oholoopâ ääigi oovtâ kuhes kuhes läävhi tohokulij.

Takkâ uásiväldeid. Taat lâi munjin ennuv eenâb ko pyereest moonnâm speelah já kollemitali.