Ohtâ kietâtyejimaainâs

Jieh tun määti tuoijuđ, nuuvt munjin lii ettum nuuvt kuhháá ko muštám. Lam čokkáám kietâtyejiluokkáást, konjâleh čoolmijn já ubâ luokkán lii esken čaittum mon fastevt sáttá kuárruđ. Ulmuuh láá imâštâllâm mon skeŋkkittes sáttá monnii ääšist leđe, mon kaskoo kuámmir tot pelgi lii-uv.

Pajetääsi págulii tijmij maŋa jiem tuoijum maiden kuhes ääigán. Ain ko šoodâi saahâ kietâtuojijn te kiinii muštij mainâstiđ maht mun koolgim moonnâđ tuárjumáttááttássân kietâtuojijn, vâik kihheen eres ij kuássin kiängin mušto mieldi lamaš taggaar koolgâm. Mut mun lijjim-uv čyerbimus čyerbi.

Äšši ij ennuv muu hettim, munhan uskum aaibâs toos et jiem tuš määti ige kánnát kal keččâliđgin. Mun tiettim et Sáárá kuáru mii sovskammuid já ákku čuáldá vuottuid já kođá vaacâid, mut jis motomin elâččij-uv mielâst et halijdiččim oppâđ te jurdâ kal lappui tällán. Ij must lah toos, munhân jiem máttám kuárruđ penaaligin vyelitääsist! Maht mun maka kuássin opâččim kuárruđ sovskammuid?

Na talle šoodâi Elle-Máárjá, já kostnii vááimust pajanij tárbu tuoijuđ. Kastâjuhle aldânij já mun iberdim et jiem mátáččij jieš ubâ vielgis suhháid kođđeeđ mááccuh paarân. Čuoigâmluámust mij vuolgijm Ijjäävrán já tobbeen mun vaaldim laavhâst saagijd já lääigi já almottim áákun, et taam sohva alne muoi iän pajjaan ovdilgo mun máátám kođđeeđ suhháid. Mun poollim et ákku povvâst tâi iätá et ij heivee, mut muu olâttâssân sun moijái, vaaldij saagijd já máttáátškuođij. Já nuuvt muoi čokkáin, já mun kuuđđim.

Tom čuoigâmluámust lii tääl jo kuttâ ive, vâi čiččâm, jiem mušte. Mun jiem vyelgi ubâ paargon saagijttáá já máátám kal kođđeeđ, já – tuostâm-uv ettâđ – pyereest máátám-uv.

Já tääl mun lam váldám vijmâg čuávvuváá läävhi. Mun meridim et Elle-Máárjá kárvudât konfirmaatiost eeni tuoijum pihtâsijn, tego kalga-uv. Miärádás lii siämmáálágán ko tot mon raahtim talle Ijjäävrist, já tiäđám et tot luhostuvvá. Moonnâm oholoppâ koloi čyeldimkuursâst, já mun ááigum čyeldiđ párnáid puáhháid. Lam ovdil čuáldám tuš pelnub argâvuottuid, nuuvt et älkkeemus keejist jiem algâttâm. Mut mun lam meridâm luhostuđ, vâik tot vátáččij must maid. Mun ááigum čyeldiđ taid puáhháid já čyegis toos.

Mun jiem lah finnim kietâtuojij tááiđu pääihist jiemge lah iberdâm moonnâđ Kaamâsân máttááttálláđ kuárruđ sovskammuid. Mun koolgâm tärhistiđ ain tyellitälli saanijd Ela kirjeest já mun karodâm, purkáám, karodâm, purkáám ja karodâm oppeet. Mun koolgâm jotteeđ kuursâin já tuhhiittiđ tom et taam-uv ääši ferttee jieš máttááttálláđ.

Mutá muu párnááh iävá taarbâš. Suoi finniv kietâtyejiärbivyevi pääihist. Suoi kárvudáttáv konfirmaatioin eeni kuárrum máccuhán já oppâv kođđeeđ tällán ko halijdává. Sunnui tyejih láá uási argâeellim, tego lii iiđeedsuohâd, paanij poossâm já juoŋâstem.

Já tondet mun vajam talle-uv ko mielâ liččij leggistiđ njuškom siäinán.

Mainokset

Aalmugpeeivi maŋa

Muusikluokká. Tijme ij lah val álgám.

”Mun lam 25% sämmilâš.”
”Mun lam 12,5%.”
”Mun jiem lah jiemge kal halijdiččijgin leđe.”
”Muu enni já eeči lává kuohtuuh vissâ 12,5%, maht talle mun?”
”Niina, mon kalle prosenttid tun lah sämmilâš? 25%? Tuu ennihân lii syemmilâš ige eeči aainâs 100?”

Keččim, smiettim maid eđâččim. Iberdim kale sii reginistemvyevi, mut muu mielâst tot lâi tuávhis, ige tain kihheen kale lah sämikielâ tijmijn ige kuássin keevti mááccuh. Jiem lah kuássin kuullâmgin et ohtâgin sist liččij ovdil taam sárnum sämmilâšvuođâst.

”Jiem tieđe.”
”Ai maht nuuvt jieh tieđe? Amahan tun-uv lah 25%?”
”Mun lam sämmilâš.”
”Naa mut jieh kale 100%, tot lii máhđuttem, tuu enni lii syemmilâš.”

Máttáátteijjee algâttij tijme. Ain lâi saahâ sämmilâšvuođâst. Kiinii eeđâi et puoh olmâ sämmiliih sárnuh pajekielâ já láá puásuiulmuuh.

”Mun lam anarâš.”

Povvâstii, máttáátteijjee ij ettâm maiden. Ij lah siämmáš äšši leđe anarâš, ij tot lah mihheen.

”Mun lam anarâš já čiävláá lam-uv. Oro joskâ.”

Máttáátteijjee kieldij sárnumist skipárijd nuuvt fastevt. Muu. Ij iärrásijd. Ohtâ sist lii tääl anarâš.

Talle lâi juovlâjuhle. Must lâi mááccuh, tiäđust-uv.

”Mondet tust lii ain tot siämmáš kaapu? Mun jiem kuássin kale tagarijd kiävtáččij. Tot lii faste. Mii jiermijd lii pyehtiđ oovdân et lii sämmilâš, tot lii aaibâs tušše, jieh-uv hepânâš?”

Iveh monnii, ooinim suu käävpist. Sust lâi mááccuh pajalist. Sun ij lah tiervâttâm muu innig.

Talle lâi kiđđâjuhle, oovcád luoká. Must lâi ain mááccuh.

”Jieh lah talle valagin uástám olmâ juhlepihtâsijd?”

Povvâstii, oppeet. Ohtâ lii tääl sämmilâš.

Mun jiem lah vajjaas. Mađe eenâb ulmuuh oceh sii madduid, mađe eenâb máttááttálleh kielâ, mađe eenâb pargeh kulttuur oovdân, tađe pyereeb. Lam čiävláá muu huolhijn kiäh láá máttááttállám, sárnuh anarâškielâ, tyeijih, kuálásteh.

Mutá jiem pyevti leđe imâštâlhánnáá.

Mij lep ain lamaš sämmiliih, kielâttáá-uv. Tot lii ain lamaš čielgâs. Tast ij lah nuuvt sarnum jienân, mutá mij lep ain tiättám et mij lep anarâšah, Aikioh, Ijjäävrist meddâl. Já kuittâg, muu identiteet huksim ij lah lamaš älkkee. Lii koolgâm smiettâđ, uuccâđ, koijâdiđ, motomin hepânâššâđ ko ij määti aašijd moh kolgâččii leđe aaibâs älkkeeh já luánduliih. Lii koolgâm kuldâliđ škoovlâst maht sämmilâšvuotâ ij lah mihheen, lii koolgâm kuldâliđ maht tuu maailm muččâdumos pivtâs lii kiännii mielâst faste já tuávhis. Lii koolgâm kuldâliđ maht piervâlpargo lii tušše, maht ollâopâttâhuápuh taam suárgán láá tušeh. Lii koolgâm mainâstiđ, čielgiđ já čäälliđ luuvijd kerdijd mondet eidu taat pargo lii tehâlâš, mondet eidu mii piervâleh láá tehâliih, mondet mij taarbâšep ruuđâ já moos mij ááigup tom kevttiđ. Lii koolgâm mainâstiđ suuijâid toos mondet muu párnááh láá sämikielâliih, mondet sáárnum jämmee kielâ, västidiđ koččâmâsân ”onko se sitte niin tärkiää”. Ubâ paje kiinii koijâd, já mun mainâstâm, vâik siämmáá ääigi áálgám jo jieš-uv suálá epidiđ. Lam-uv mun tuárvi?

Já talle kiinii puátá. Iätá et sun-uv. Sun-uv lii sämmilâš, lii ain lamaš, já sust lii nanos identiteet. Iätá et sun tobdá suu madduid já muštá et kiinii lii kostnii sárnum mottoomlágán sämikielâ. Já mun maacâm vyeliškoovlân já kuulâm maht sij eteh et sämmilâšvuotâ ij lah mihheen, anarâšvuotâ val ucceeb. Sun ij lah taarbâšâm västidiđ et ”maht sämmilâšvuotâ uáinoo tuu elimist”. Sun ij lah taarbâšâm juhlepeiviv kuullâđ maht suu uđđâ silkke lii faste. Sun ij lah taarbâšâm čokkááđ škoovlâst talle ko puoh iärráseh láá vuálgám já máttááttálláđ suu jiejâs kielâ pajemiärálážžân. Sun ij lah taarbâšâm poollâđ pargosajestis peeleest.

Mutá jiem mun lah vajjaas. Mun lam sämmilâš já tiäđám tom. Tiäđám et váimustâd tun-uv tiäđáh.

Oovtâ oholoopâ maŋa

Moonnâm lávurduv tábáhtui miinii.

Lijjim tuáškumpálluhommáin ubâ oholoopâ, uásild muuneeld vieres ulmuiguin. Poollim et maht mana já val vástuppeeivi iho smiettim seeŋgâst kocemin et jis hommá ij vyelgi joton te kárgáám nube pel kaavpug uápis ulmui soohva oolâ. Lávurduv iđedist lâi kuittâg aaibâs pyeri mielâ já speelah monnii hirmâd pyereest. Piejim saavâ pääikán et lep vuáittám já lii hitruu, já paifakkist iberdim et olmânáál uáivildim tom – et lii hitruu.

Vuolgijm speelâi kooskâst kaavpugân já puurrâim sushi, amahan muu mielâpurrâmuš (jis ij reginist sälttikuávžur ige kumppâsijd). Já mun vain moijim. Mun! Oroi et muáđuh iä aaibâs ubâ muštám maht tot nomâlâssân tábáhtuvá, mut kal tot tobbeen kavnui. Já talle purâdem maŋa muu njäälmist kullui: ”oi vitsi, tääl lam kal luholâš”. Aaibâs sarkasmijttáá. Masa jo suorgânim.

Kal šlundovuotâ muštottij et lii ain elimist: majemuu speelâ ääigi ehidist tubdim maht jurduuh vuolgii kirdeliđ kuusnii, váimu njuškoi vehá mon riitmâst sattui já kieđah tuárgistii. Mut tot-uv moonâi čokkáámáin lappâd ko ettim tällán et tääl ferttee peessâđ roobdân čokánistiđ.

Vâik vuossaargâ já majebaargâ lijjii talle maailmloopâ vaibâseh já vâik jieht-uv val oroi et kumestâs pajjaan, te čielgâsávt miinii tábáhtui uáivist. Mun muštim oppeet kii mun lam, jiemge mun lah tobdottes ameeba kote ij vaje porgâđ maiden. Jiem tieđe mon kuhes mätki vala lii toos et mun lam mun eenâb ko ameeba, mutá vaaldim kuittâg oholoopâ ääigi oovtâ kuhes kuhes läävhi tohokulij.

Takkâ uásiväldeid. Taat lâi munjin ennuv eenâb ko pyereest moonnâm speelah já kollemitali.

Minä puhun nyt

Masennuksesta puhutaan usein sitten, kun se on jo ohi, kun on jo tarjota selviytymistarina ja lopuksi voidaan huokaista miten kaikki on jo paremmin. Sama koskee burnouteja. Kun reilu vuosi sitten kirjoitin Facebookissa romahtamisestani, sain todella paljon yksityisviestejä läheisiltäkin kavereilta ja sukulaisilta, jotka kertoivat olleensa joskus samassa tilanteessa. Minulla ei ollut näistä tilanteista aavistustakaan, vaikka osan kanssa olin päivittäin tai viikoittain tekemisissä. Mitä tämä kertoo mielenterveysongelmien ympärillä yhä vallitsevasta vaikenemisen kulttuurista?

Tottakai ymmärrän, ettei niitä mustista mustimpia ajatuksia halua tai edes jaksa kertoa avoimesti jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle, eikä rutiininomaisesti heitettyyn ”mitä kuuluu”-kysymykseen useinkaan kukaan vastaa, että no aika paskaa oikeastaan, en jaksanut aamulla käydä edes suihkussa ja itseasiassa tämä nimenomainen tilannekin tässä nyt ahdistaa siihen malliin että voitko häipyä siitä. Toisaalta – jos aina vastaamme vain ”ihan jees, vähän tässä kiirettä”, lataamme someen kuvan lasten seesteisestä iltapalahetkestä ja jäämme kaikessa hiljaisuudessa kotiin sairaslomalle, niin murtuvatko ne tabut koskaan? Jatkuva siloittelu ja hyvistä hetkistä kertovat kuvat vievät huomion pois siitä, että todennäköisesti jokainen meistä on joko ollut masentunut tai tuntee jonkun masennukseen sairastuneen.

Itselleni on ollut läpi kuukauden mittaisen sairaslomani myös vaikea ymmärtää ja hyväksyä sitä, että minullakin on hyviäkin hetkiä ja päiviä, enkä tosiasiassa istu päiviä suihkun lattialla itkemässä. Itseasiassa en ole itkenyt tilannettani kertaakaan. Se, että olen lentopalloturnauksessa viikonlopun tai olen osan päivästä jopa aivan hyvällä tuulella, ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa että olen tällä hetkellä työkyvytön masennuksen vuoksi. En jaksa pitää kotia kunnossa, en jaksa joka päivä laittaa ruokaa ja saatan jumittaa kuuntelemaan Harry Potteria tunniksi sohvalle neulottavan villasukan kanssa, vaikka koneessa odottavat märät pyykit, laskut pitää maksaa ja kolmevuotias haluaa välipalaa. Olen vasta tällä viikolla hymyillyt ilman syyllisyydentunnetta ja sitä, että mietin heti olevani lähinnä laiska, kun en vain mene töihin niinkuin ihmiset ja lopeta märehtimistä.

Masentuneellakin on oikeus olla, näkyä ja kuulua somessa. Sanoin Instagramin stoorissa joku päivä, että jos minulla olisi jalka poikki, valittaisin luultavasti siitäkin enkä potisi pätkääkään huonoa omatuntoa siitä, että lapsen pieruvitsit naurattavat. Miksi siis masennus on jotenkin eri asia, joka pitää piilottaa, jota pitää vähän ymmärtää hävetä ja josta saa puhua vasta sitten, kun voi kertoa olevansa selviytyjä?

Minä en ole selviytyjä. Minä olen aivan palasina, pääkoppani on levällään, tulevaisuus tuntuu kamalalta ja tulevan tiistain psykiatriaika ahdistaa ja pelottaa. En silti halua enkä aio kadota kokonaan näkyvistä. Viikon päästä tähän aikaan pakkaan pelikamoja viikonlopun turnausta varten, luultavasti en innoissani, mutta pakkaan kuitenkin. Minä olen päättänyt, että saan elää elämääni masentuneenakin, ja se elämä voi olla hyvää ja kokonaista, vaikka minä olisinkin rikki. Ehkä tämän hyväksyminen on askel parempaan päin.

Nyt minä lähden juomuksille ja sitten haen Elliksen koulusta ja käyn hakemassa vihdoin ja viimein liikuntapassin tulevalle vuodelle. Luultavasti mitään muuta en todellakaan jaksa tänään tehdä, mutta onhan sitä siinäkin.

Maggaar tot talle lii?

Iđedist koccáá ige kuittâg vaje pajaniđ.

Vuáššá käähvi mut vájáldit juuhâđ tom.

Čokkáá kođđeeđ mut páácá keččâđ puhelimest ij-maiden tijmán-uv.

Luoihât kiirje mut ij kuássin leehâst tom.

Uáđá ennuv mut vaibâseh iä vyelgi.

Čorgee ubâ peeivi mut päikki lii ehidist siämmááuáinusâš ko iđedist-uv.

Meerrid vyelgiđ olgos mut hoksáá kulmâ tijme keččin et ij kuássin vuálgámgin.

Lohá eehidmaainâs pärnin mut ij jieš kuulâ tom.

Pyereeb peeivi ehidist smiättá moin vuoigâdvuođâin lii puocâmluámust.

Smiättá jyehi peeivi mondet eidu must lii vuoigâdvuotâ leđe pyeccee, já mondet mun jiem tuš viišâ puárániđ, já lam-uv mun ubâ pyeccee ollágin, jis mun lam-uv tuš läški.

Suuijât olssis jyehi áinoo ucce-uv epiluhostum ääšist. Mun liččim koolgâm leđe pyereeb.

Valastâlmist lii šoddâm stáálu mon ij tuostâ keččâliđgin fattiđ kiddâ, vâik ovdil tot lii lamaš vyeimi moin vajjeeđ ovdâskulij.

Taggaar tot lii, ovdâmerkkân. Šlundovuotâ.

Onne mun vuálgám Ellisáin Ruávinjaargân tuáškumpálluhommáid ubâ oholoppân. Táválávt mun liččim jiem maiden muide ko movtá já tuš movtá. Lii vaarâ tušše ettâđgin, mut tääl eidu lam iänááš kavhâstum. Mut ij-uvsun tot täst. Tuáškumpállu ij lah kuássin hyeni idea.

Täst mun lam ko kuussân ij vaje

Juovlah pottii, juovlah lijjii, juovlah monnii. Mij lâim puocâmin. Puoh vuáváámeh lappuu hiivsigvuovdâst vuálus ko vistig vuovsij ohtâ, talle nubbe, já juovlâpeiviv val kuálmád. Vuossmuš vuovsij jo algâohhoost, eidu nuuvt, et lâim jo vises et iärráseh selvânii taam kerdi tavdâittáá. Ete taggaar peerâluámu. Ij lamaš hitruu.

Mut joo, tääl toh paseh láá lappâd. Luhhoost, jis návt lii lope ettâđ.

Mielâ lii räänis, siämmáá räänis ko taas-uv räi. Halijdiččim čäälliđ et lii ennuv pyereeb mielâ ko lii uážžum uáđđiđ eenâb ko amahan majemuu ive ääigi ohtsis, mut ij lah. Siämmáš räänis omo lii uáivist ain. Puátteevuotâ ij oinuu. Kulloo taavdâkován.

Mut amahan motomin hiälput. Toos lii pággu oskođ.

Itten mun vuálgám čuoigâđ. Meecist lii älkkeeb vuoiŋâđ, lii ain lamaš. Luátám toos et lii vala-uv.

23. päivänä joulukuuta

Aatonaatto, koti niin riman ali ja ohi ”siivottuna” kuin mahdollista, lahjat hankittuna (no vähän on neulottavat vielä viimeistä silausta vailla ja vähän puuttuu tuota, tätä ja sitä, mutta melkein kuitenkin), Jouni on viikon lomalla ja kaikki on jotakuinkin aivan hyvin.

Joulumieltä nyt ei ole hakemallakaan löytynyt, mutta jospa sekin sieltä viimeistään huomenaamulla.

Onhan näitä jouluja ollut. Se joulu, kun kotona oli serkkukatras ja pelasimme kolme päivää putkeen lautapelejä. Se joulu, kun yksi kaatoi joulukuusen. Se joulu, kun aatonaattona siivotessa äidin päähän putosi eteisen liukuovikaappi ja joulusiivouksen lopuksi siivosimme verta lattialta. Se joulu, kun olin ensimmäistä kertaa muualla kuin oman perheen kanssa. Se joulu, jonka kaikki tiesimme jäävän viimeiseksi. Se joulu, kun kävimme hautausmaalla ja mummo itki. Se joulu, kun Ellis oli ensimmäistä kertaa. Se joulu, kun vietimme sen yhden kanssa ensimmäisen yhteisen joulun. Se joulu, kun Saara oli reilun kuukauden ja Jouni tuli työreissulta ruokamyrkytyksen kourissa. Se joulu, kun laitoin kaiken sairasloman keskellä niin valmiiksi kuin jaksoin ja paljon ylikin.

Aina on joulu tullut, vaikkei joka paikka ole kiiltänytkään tai kaikki tai mikään ei ole mennyt niinkuin suunniteltiin. Jossain kaiken lahjapaniikin, siivousstressin ja leipomisen keskellä yritän muistaa, että lopulta kaikkein tärkeintä on jokin ihan muu kuin se kaikki someen näkyvä kosmetiikka. Vaikka erityisesti tänä vuonna olen tuntenut pistävää kateutta ja kaiken alleen hautaavaa alemmuudentunnetta kauniista kodeista, koristelluista pipareista ja onnellisista kasvoista, olen kuitenkin tässä. Oman perheen kanssa, omalla sohvalla. Kaikki on kesken ja silti riittävän valmista.

Hengitän siis sisään ja ulos, katson lasten koristelemaa joulukuusta jossa pallot ovat kaikki samassa kasassa ja päätän, etten tee enää mitään. En minä paljon tehnytkään, oikeastaan mitään, mutta niillä mennään mitä on. Tänä vuonna ei ollut juuri mitään ja silti se riittää.

Minä riitän.